Matkalla usvasta iloon

Olen herkkä taitelilijasielu, joka on pienestä pitäen reagoinut hyvin voimallisesti pieniin ja suuriin elämän kriiseihin. Masennus- ja paniikkihäiriötaustaa löytyy monen vuoden takaa. Niinpä ei ollut suurikaan yllätys, että sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Tässä kun sen lisäksi, että lapsen saaminen on todella iso muutos, ovat myös koko keho ja hormonitoiminta olleet ihan sekaisin. Minä, kuten niin moni muukin ensimmäistä kertaa äidiksi tuleva, yritin olla se täydellinen äiti. Tiedättehän, se joka aina jaksaa vastata lapsensa tarpeisiin, on henkisesti läsnä ja ennen kaikkea iloinen ja onnellinen ihanasta elämänmuutoksesta. Ja sehän nyt on selvä, että ajattelin ehdottomasti imettää sinne vuoden ikään saakka. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Kummallinen kuristava usva-olo alkoi olla seuranani heti synnytyslaitokselta kotiinpäästyämme. Ajattelin sen kuuluvan asiaan...olinhan juuri synnyttänyt ja tietysti onnesta ja synnytyksen rasituksesta sekaisin ja väsynyt. Viikot kuluivat eikä olo kauheasti kohentunut. Välillä oli ihan hyviä päiviä, mutta väsymys oli valtavaa. Eikä poikamme edes ollut mikään yöheräilijä, yhdellä yösyötöllä mentiin ja usein hän nukkui jopa koko yön. Mikään unimäärä ei vienyt väsymystäni pois.

Se, mikä sai minut huolestumaan, oli se kummallinen epätodellinen olo, joka iski voimalla päälle aina kun meillä kävi vieraita. Mietin milloin vauva on syönyt ja milloinkahan taas syö, alkaakohan se itkeä juuri kun vieraat tulevat. En ollut hetkeäkään rauhallisessa mielentilassa, vaan koko ajan oli pieni paniikin-poikanen päällä. Elimistöni kävi täysin ylikierroksilla, sydän hakkasi ja olin niin sekaisin, etten kyennyt edes järkevästi keskustelemaan. Aivot eivät yksinkertaisesti toimineet.

Taas viikot kuluivat ja olo vaan paheni. Tuntui, että elämästäni oli yhtäkkiä tullut täyttä kaaosta. Olin oman usvakuplani sisällä. Kaikki päivät tuntuivat samalta, ei miltään ja toisaalta todella ahdistavilta. Ruokahan minulle ei ollut maistunut synnytyksen jälkeen ja kun imetin päivät pitkät ahnaasti syövää poikaani, sain useana päivänä nestehukasta johtuvia heikotuskohtauksia. Edelleen piti vaan jaksaa. Äidin täytyy jaksaa lapsensa vuoksi, täytyy skarpata, täytyy syödä terveellisesti, täytyy ulkoilla joka päivä, täytyy nukkua hyvin, täytyy osata myös rentoutua...

Lopulta mieleni ja kehoni eivät jaksaneet enää sitä kuristavaa ahdistusta ja itselleni valehtelemista. Valtava ahdistus ja paniikki iskivät päälle ja jäivät päälle. Vanhat lääkkeet eivät enää auttaneet, joten lähdin päivystykseen. Siellä lääkäriä makuullani odottaen oloni alkoi helpottaa. Oli vain ihana olla, ilman vastuuta lapsesta ja muista asioista. Ajatus takaisin kotiin menemisestä nosti välittömästi kuristavan palan kurkkuuni. Vasta siinä uskalsin myöntää itselleni todelliset tunteeni: olen masentunut ja äärettömän kokoisen ahdistuksen vallassa siitä vastuusta, joka minulle on yhtäkkiä annettu sekä niistä vaatimuksista, joita ympäristö ja etenkin perfektionisti-minä itse olen itselleni luonut. Huomasin myös kokevani uudelleen monia lapsuuden aikaisia tunteitani.

Pyysin apua läheisiltä ja ammatti-ihmisiltä. Siitä toipuminen alkoi. Kun sain apua lapsenhoitoon, pystyin rauhassa käymään läpi tunteitani. Olin pienen pieni, kuin peloissaan oleva lapsi vailla turvaa. Ja kun tämä sisäinen lapseni oli tullut kuulluksi, oloni alkoi hieman helpottaa. Toinen käänteentekevä asia minun toipumisen polullani on ollut täysimetyksestä osittaisimetykseen siirtyminen poikani ollessa 4 kk. Päätin lopettaa täysimetyksen, koska halusin hormonitoimintani palautuvan mahdollisimman pian normaaliksi ja jotta voisin huoletta syödä tarvittaessa lääkkeitä.

Kun tuon päätöksen tein, sisältäni alkoikin nousta imetystä kohtaan tuntemaani tukahdutettua vihaa ja ahdistusta. Vasta silloin ymmärsin, että minua oli suuresti ahdistanut imetyksen sitovuus ja rankkuus. Oli täytynyt koko ajan olla lähellä "tissit valmiina". En kuitenkaan ollut enää parin ensimmäisen kuukauden jälkeen nauttinut imettämisestä; usein maito suihkusi lapsen kurkkuun ja lapsi hermostui. Nännit olivat kovilla lapsen hillitessä maitosuihkua tiukalla imuotteella... ja minulla särki hartioita, heikotti ja väsytti. Mutta täytyihän HYVÄN ÄIDIN jaksaa, koska lapsen tarpeet tulevat aina ensin. Ja äidinmaito on parasta ravintoa.

Tunsin vapauttavaa ja puhdistavaa vihaa. Se, että uskalsin kohdata äitiyteen liittyviä negatiivisia tunteitani laajemmaltikin toi minut lähemmäksi todellista ja aitoa itseäni. Tajusin, että olen muutakin kuin vain äiti. Olen lapsestani erillinen yksilö, jolla on myös oikeus omiin tunteisiinsa - ihan niin kuin lapsellanikin. Ja mikäli imetys vie minulta kaikki mehut niin fyysisesti kuin henkisestikin, ei minusta ole läsnäolevaksi äidiksi. Miten voisin kasvattaa lapseni kunnioittamaan itseään ja kuuntelemaan omaa sisäistä ääntään jos en itsekään sitä osaa!

Tällä hetkellä olen jo puoleksi usvakuplani ulkopuolella ja matkalla iloon ja luovuuteen. Matka on pitkä ja välillä askeleita tulee otettua myös taaksepäin, mutta huomaan nauravani enemmän, hengittäväni vapaammin ja keksiväni lapselleni uusia leikkejä. Olen lapselleni maailman paras äiti ja minun on pidettävä itsestäni huolta. Joka päivä tulee edelleen ahdistuksen kuiluja, mutta lääkkeiden ja tunteiden läpikäymisen avulla pääsen kipuamaan kuiluista ylös takaisin päivänvaloon. Kun ahdistus hiipii kuristamaan kurkkuani, kysyn itseltäni: mitä tunnetta tai ajatusta nyt yritän paeta? Jokainen päivä vie minua lähemmäs iloa.

Usvaperhonen

Taistelija hormonihöyryissä

Olin onnellinen perheenäiti, joka odotteli toista lastaan syntyväksi talven sydämessä. Esikoinen oli touhukas vain vähän yli kaksivuotias ja odotin malttamattomana, että saisin jälleen jäädä kotiin, nyt uuden tulevan vauvan ja esikoisen kanssa. Edellinen raskaus oli mennyt energiaa pursuten ja ongelmitta kuten tämäkin. Ensimmäisestä vauva-ajasta ja pienokaisesta olin nauttinut ylen määrin. Elämänolosuhteet olivat kunnossa; vaikka takaraivossa hieman jäytikin miten asiat synnytyksen jälkeen kotona kulkevat kun mies juuri tällöin joutuisi olemaan työnsä vuoksi useita viikkoja toisella paikkakunnalla. Mutta en silti kantanut huolta huomisesta, vaan elin hetkessä nauttien elämästä.

Synnytys koitti hieman etuajassa ja kaikki meni hyvin, vaikkakin valvoin edellisen yön kahdestaan esikoisen kanssa kotona lapsen saatua rajun virustaudin. Sain itse samaisen kurjan ja voimat vievän taudin pari tuntia synnytyksen jälkeen ja valvoin taas yöni. Kotielämä lähti käyntiin fyysisesti voipuneena, mutta muuten hyvillä mielin. Vauva alkoi sairastella viikon ikäisenä ja olin lasten kanssa yksin. Jatkuva tunnin välein heräily alkoi. Pikkuhiljaa mieleen alkoi hiipiä outoja pelkoja yksin lasten kanssa pärjäämisestä. Pelot alkoivat koskea myös imettämistä ja maidon tuloa aloin vahtia sairaalloisen paljon. Ensimmäisen lapsen imetys oli sujunut ja kestänyt pitkään. Nyt en luottanut itseeni.

Vauvan terveydentila heikkeni ja häntä seurattiin pieni jakso sairaalan osastolla, jolla olin mukana; nukuin jälleen pätkissä ja vähän. Lapset sairastelivat jatkuvasti. Aloin pelätä, etten selviydy normaaleista arkirutiineista; miten ihmeessä saisin edes ruoan laitettua. Koetin pakonomaisesti syödä, jotta maitoa riittäisi vauvalle. Aloin myös lypsää maitoa päättömällä tavalla. Kaikesta tuntui tulevan pakonomaista, tuli paniikinomaisia olotiloja, kylmähikikohtauksia ja kehon tunnottomuutta, hikoilin valtavasti etenkin öisin, vatsa oli sekaisin, kurkussa kuristi ja rintakehässä puristi, tuli pari yötä peräkkäin etten nukkunut lainkaan, itkin joka ikinen kerta neuvolakäynneillä ja muutenkin. Lähinnä panikoin maidon tuloa ja tutkailin rintoja, vaikka mihin ihmeeseen se maidontulo nyt yhtäkkiä oli loppumassa. En vain ymmärtänyt enää mistään mitään; järjen äänestä ei ollut jäljellä pihaustakaan.

Varasin ajan lääkärille, koska jotain minussa oli pahasti pielessä. Mikä minuun oikein oli mennyt? Epäilin synnytyksen jälkeistä masennusta ja luin oireista ja etsin tietoa, mutta kun en ollut mielestäni alakuloinen. Kävin enemmänkin ylikierroksilla, saatoin kävellä kodissa edestakaisin kykenemättä keskittymään mihinkään. Ahdisti mennä ulos lasten kanssa, olo oli aivan hirvittävä. En mennytkään lääkärin vastaanotolle, koska yhtenä päivänä voin taas paremmin; eihän minua mikään vaivannut, sitä mieskin sanoi, kunhan vain rentoutuisin. Mutta tuli päivä, kun en löytänyt enää muuta keinoa, kun mennä tekemään tiliä lääkärille. Kerroin diagnoosini ja jäin hänen pakeilleen parkumaan, kun lääkäri patisti aloittamaan mielialalääkityksen ja lopettamaan imetyksen välittömästi lääkityksen vuoksi. Unilääkkeitä hän ei mielellään määrännyt. Estrogeenitasoa ei tämän lääkärin mukaan kuulemma pysty mittaamaan.

Ahdistus imetyksen seinään lopettamisesta ja samaan syssyyn lääkityksen aloittamisesta kasvoi niin suureksi, että otin asioista selvää; kaivoin esiin Teratologisen palvelun numeron ja sain huojennuksen; voisin turvallisin mielin jatkaa imetystä lääkityksen kanssa. Sain miehenkin siihen ylipuhuttua ja helpotus oli suuri, kun sain vauvan jälleen rinnalle. Josko nyt paranisin? Neljän viikon kuluttua lääkityksen aloittamisesta unettomuus paheni, tähän mennessä olin nukahtanut iltaisin, mutta nyt alkoivat nukahtamisvaikeudet syventyä ja unettomuus oli jatkuvaa. Sinnittelin, ajattelin syöväni kiltisti puoli vuotta lääkkeitä ja siedin unettomuutta ja muita fyysisiä oireita. Kysyin lääkäriltä muutanko annostusta tai lääkettä vai miten tekisin ja hän ohjasi vain kokeilemaan annostuksen nostoa n. kuukaudeksi, ei muuta. Keskustelukäynneille hakeuduin itse, mutta tämä jäi kahteen kertaan kontaktin toisen osapuolen ollessa vain kuuntelija ja itse olisin halunnut käsitellä asioita ja saada jonkun ohjaamaan minua ja ajatuksiani oikeille raiteille. Janosin vertaistukea ja ÄIMÄ ry:n kautta löysinkin kullanarvoisia vertaisia.

Kyllästyin kuitenkin oireideni jatkumiseen ja hakeuduin suoraan psykiatrian erikoislääkärin vastaanotolle ja pääsinkin melko nopeasti ilman lähetettä. Vaadin häneltä saada hormonipitoisuuteni mitattua ja tämä toteutuikin viimein kymmenen kuukauden kuluttua synnytyksestä. Sain estradiolilukeman, mutta edes gynekologian poliklinikalla ei sitä osattu tulkita ja pitkin hampain sain reseptin estradiolilaastareihin, ns. hoitokokeiluna. Olisin kaivannut asioihin enemmän selvyyttä ja perusteluja mitä tämä hormonijuttu oikein piti sisällään ja minkälaista hoidon siihen tulisi olla. Olotilani ei pienellä pitoisuudella estradiolia laastarimuodossa muuttunut mihinkään suuntaan, puristus rintakehässä oli paikallaan ja yleinen jännittyneisyys vallalla; huolimatta siitä, että harrastin ja liikuin sekä tein asioita kuten aiemminkin elämässäni.

Kiukuissani lopetin vähitellen mielialalääkityksen seitsemän kuukauden käytön jälkeen. Olotilani ei muuttunut muulla tavoin kuin että parin viikon kuluttua tästä unettomuus alkoi vaivata täydellisenä joka toinen yö. Tilanne oli sietämätön, joten varasin ajan gynekologian erikoislääkärille. Käyntini hänen luonaan oli valaiseva; sain hevoskuurin estradiolia (enimmillään meni 6-8/75 mg estradiolilaastaria ja lisäksi 4-6 puolitablettista estradiolia päivässä). Aiemmin mitatun estradiolipitoisuuteni lääkäri totesi alhaiseksi (0,12) ollessani hänen vastaanotollaan vuoden kuluttua synnytyksestä. Lääkäri pitää estradiolin raja-arvona psyykkiselle oirehdinnalle 0,2 nmol/l ja sitä alhaisempia lukemia; hänen mukaansa imettäjilläkään arvo ei saisi olla liian alhainen. Itse olin jatkanut imetystä ja muut lääkärit olivat tolkuttaneet, että onhan tuo estradiolitaso imettäessä tietysti alhainen.

Estradiolihoidolla jatkoin muutaman kuukauden ajan ja otinpa välissä keltahormoniakin, jotta kuukautiseni saataisiin viimein alkamaan. Oloni koheni vähitellen, kiitos estradiolikorvaushoidon; mielialani muuttui hyväksi, tein innoissani monia asioita, itseluottamukseni kasvoi ja nautin lasten kanssa olosta, mutta unettomuus vaivasi kuitenkin edelleen. Tähän ei estradioli antanut vastausta ja olin epätoivon partaalla. Kävin taas kerran itkemässä uudelle keskusteluterapeutille, mutta totesin, että asioiden vatvominen ei ole minua varten. Olin itse jo yli vuoden aikana sairastumiseni jälkeen mielessäni jäsentänyt asioita, opetellut olemaan vaatimatta itseltäni liikoja sekä sietämään epäjärjestystä ja epäjärjestelmällisyyttä ympärilläni. Kontrollifriikki minussa oli jo hellittänyt otettaan ja psyykkasin itseäni ja ajatuksiani tähän stressittömämpään suuntaan jatkuvasti.

Kestin rajua unettomuutta kolmisen kuukautta, kunnes hakeuduin yksityiselle lääkärille unipatjatutkimukseen, jossa todettiin autonomisen hermoston voimakas häiriötila ja tämä unettomuuden taustaksi. Sain tähän lääkityksen; aloin välittömästi nukkua paremmin, vaikka valvomista tuli kuitenkin edelleen vähintään kerran viikossa. Viiden kuukauden uuden lääkityksen jälkeen kokeilin muutaman kerran lopetella, mutta unettomuus iski aina takaisin. Ajattelin iskeä itse voimakkaammin ja voittaa psykologiset tekijät, mutta nukkuakseni olisin ilmeisesti tarvinnut itse iskun kanveesiin. Kaivoin uudestaan esiin mm. homeopaatin ja hänen suosittelemansa aineet ja lisäravinteet, vaikka selvää hyötyä en näistä aiemmilla kokeiluilla ollut saanut.

Taistelu unettomuutta vastaan jatkuu ja tulevaisuus näyttää mikä siihen tepsii. Olen onnellinen. Työhön palaaminen kolkuttelee jo ovella. Kävin työelämää hoitovapaan aikana hyvällä menestyksellä pikkuisen maistelemassakin ja lapset vien hoitoon hyvillä mielin. Pyrin suhtautumaan asioihin elämässä niin, että ne järjestyvät ja sujuvat vähemmälläkin stressaamisella. Sisukas olen edelleen (ja entistä valikoivampi ja kyseenalaistavampi Suomen terveydenhuoltojärjestelmää, etenkin lääkäreitä kohtaan), mutta kaikkea en ehdi enkä kaikkeen pysty ja hermotkin saavat välillä mennä.

Tinta

Paniikin sekaisia tuntemuksia

"Vauva kärrätään huoneeseeni. Siististi kapaloitu pieni paketti, myssy päässä. Pelkään sitä. Pelkään hirvittävästi pudottavani sen, pelkään että se alkaa itkeä enkä saa sitä tyyntymään. Puhelen sille rauhoittavasti, vaikka en keksi yhtään järkevää perustetta sille, miksi sen pitäisi tuntea itsensä rauhalliseksi seurassani. Koetan taas imettää, mutta imetysasentoa ei tahdo löytyä millään. Sen pää tuoksuu kissanpennulta. Lähinnä se uinuu, ja avaa vain hetkiseksi oravansilmänsä. Muistan kuulleeni, että ennenaikaiset lapset nukkuvat paljon, he tavallaan jatkavat vielä kohdun elämää, eivät jaksa tulla osalliseksi tästä maailmasta täysin voimin. Ehkä se on hyvä, koska minäkään en jaksa." Anna-Leena Härkönen Heikosti positiivinen

Alustuksena halusin kirjoittaa Anna-Leena Härkösen ajatuksia, jotka tuntuvat aivan kuin omiltani. Kirjaa lukiessani mietin kuinka joku voikin tuntea niin samoin..

Raskausaikani ei ollut aivan sitä mitä olin siltä odottanut. "Elämäsi parasta aikaa"- joopa joo. Raskausviikolla 16 uhkaava keskenmeno ja siitä eteenpäin jatkuvat supistelut. Sairaalassa olin muutaman kerran useita päiviä- se oli todellinen koettelemus. Tuntui että muut äidit, jotka tunsin kasvattivat lasta sisällään, minä yritin saada sen pysymään siellä. Vauva syntyi kuukauden liian aikaisin. Lapsivesi meni yöllä. Tuli hirmuinen paniikki- nyt se syntyy enkä ole lainkaan valmis. Synnytys itsessään oli pitkä (20 h) ja rankka. Olin tosi kipeä kaksi viikkoa. Sairaalassa tuntui, etten hallitse itseäni tai elämääni lainkaan. Koski fyysisesti ja henkisesti. Pelkäsin kaikkea jo sairaalassa, särkylääkkeitä söin kipuun jatkuvasti. Pelkäsin myös vauvaa, en mielestäni osannut tehdä mitään oikein. Pelkäsin myös kotiin lähtöä; kukaan ei ollut minua neuvomassa kuinka olla vauvan kanssa.

Väsyin jo muutaman ensimmäisen viikon aikana valtavasti. Olin kierteessä enkä osannut tehdä mitään. En osannut edes nukkua; "koska vauva herää kuitenkin". Jos vauva nukkui tavallista pidempään, en ollut rauhallinen jotain oli oltava vialla. Elin jatkuvasti askeleen edellä. Kohta syötän, kohta vaihdan vaipan, kohta. Pelkäsin vauvan itkua. Miksi se itkee? Mitä tein väärin? En osannut vain olla ja rauhoitella vauvaa. Kuinka osaisinkaan kun olin itse niin hermostunut. Pikkuhiljaa vauva kehittyi ja kasvoi. Minulta on turha kysyä ensihymystä ja ensi naurusta. Minä olin sumuverhon takana piilossa. Kun vauva- pieni poikani oli 6 kk, minä lähdin töihin. Isä jäi vauvan kanssa kotiin. Halusin lapsen lisäksi elämääni muutakin.

Aika kului ja poika täytti ensimmäisen vuoden. Hän siirtyi päiväkotiin hoitoon. Ajatukseni alkoivat tuntua kummallisilta ja minua pelotti erilaiset asiat. Eräänä aamuna ennen töihin lähtöä soitin miehelleni töihin ja kerroin kun kaikki pelotti ja minun piti päästä lääkäriin. Tuntui siltä, että kuolen siihen paikkaan. Sain lääkärin heti ja keskustelu helpotti oloani hieman. Sain lääkkeet ja jäin sairaslomalle. Minä sairastin keskivaikeaa paniikkihäiriötä johon kuului synnytyksen jälkeinen masennus. Kaksi viikkoa nukuin. Olin todella väsynyt. Hetki hetkeltä väsymys helpotti ja uskalsin kohdata pelkojani. Linja-autossa matkustaminen, autolla ajaminen, kaupassa käynti, hissillä kulkeminen - kaikki opettelin uudelleen vähitellen. Aika kului ja tunsin hallitsevani itseni. Sen myötä myös rakastuin. Huomasin että minulla oli maailman ihanin poika joka huuteli "äittää".

Kaikki tuo aika oli rankkaa ja jollain tapaa opettavaista. Näin jälkeenpäin olen tajunnut että ihminen on todella herkkä, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Minulle on suotu ympärilleni ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet minua. Vertaistukea olisin silti kaivannut, olisi halunnut kuulla toiselta ihmiseltä että hän tietää miltä minusta tuntuu. Toisen poikani syntyessä oli varautunut tuntemuksiini. Osasin odottaa käsitellä niitä. Tällä hetkellä nautin elämästäni. Pojat ovat kasvaneet kovasti, he ovat 5- ja 3-vuotiaita. Krooninen neljän vuoden väsymyskin on helpottamassa. Koen olevani hieman vahvempi kokemuksineni.Haluan jakaa kokemukseni ja auttaa omalla tavallani muita äitejä. Paljon olen kertonut mutta paljon jäi kertomattakin.Toivon kaikille hyvää kevättä ja nauttikaa jokaisesta päivästä vaikka se ei aina helppo olisikaan.

Minna

Ahdistus iski neljäntenä päivänä synnytyksestä

- Rinnassa ahdisti niin, että luulin saavani sydänkohtauksen. En uskaltanut jäädä kaksin lapseni kanssa ja pelkäsin, että miehelleni sattuu jotain kauppareissulla. Rentoutuminen oli mahdotonta, edes kirjan lukeminen tai TV:n katselu ei onnistunut. Nukahtaminen oli työlästä ja pelottavaa ja aamuyön ahdistuneena valvominen oli sietämätöntä.

-Lähteminen kotoa ulos oli vaikeaa. Paniikin tunne ja ahdistuksen pelko häiritsi jokapäiväistä elämääni. Tunsin fyysistä heikkoutta, vapinaa ja jatkuvaa väsymystä. Olisin vain halunnut nukkua, mutta unenkaan jälkeen en tuntenut levänneeni.

- Vieraiden kohtaaminen oli erityisen vaikeaa etenkin psykiatrisessa hoidossa olon jälkeen. Ajattelin, että minulla oli hullun leima otsassa. Tunsin, ettei kukaan todella ymmärrä miltä minusta tuntuu ja että olen ainoa äiti maailmassa, jolla on tällaisia kokemuksia. Ongelmien salaaminen vain lisäsi pahaa oloa ja lääkkeiden syömisestä koin erityisen paljon syyllisyyttä

- En tarvinnut apua niinkään kotitöihin, vaan kaipasin sitä, että joku välittäisi ja olisi kiinnostunut ongelmistani.

- Ryhmätapaamiset auttoivat tilannetta huomattavasti. Oli rohkaisevaa huomata, että muillakin äideillä on ongelmia.

- Avomieheni tuki ja jaksaminen vauvan hoitamisessa oli ratkaisevan tärkeää koko tämän ajan.

- Äitiysneuvolan terveydenhoitaja soitti sairaalaan ja tarjoutui tulemaan tapaamaan minua, mikä oli mielestäni todellista välittämistä. Lastenneuvolan terveydenhoitaja kävi tekemässä ensimmäiset lapsen punnitukset kotona eikä minun tarvinnut lähteä vauvan kanssa minnekään

- Oireet jatkuivat viikkoja ja lievempinä kuukausia. Palasin työelämään mutta selittämätön paha olo jatkui vuosia. Läheisen menetyksen yhteydessä tuli uusi ahdistuneisuusjakso. Sen jälkeen hakeuduin intensiiviseen psykoterapiaan. Lääkkeet auttoivat pahimman yli mutta terapiassa vasta löysin omia vahvuuksiani ja opettelen elämään enemmän itseäni varten. Todella ratkaiseva kokemus parantumisen kannalta oli mennä ahdistuneena yksin lomalle muutamaksi päiväksi ja kirjoittaa ajatuksia paperille.

Todellista ymmärrystä ja lämmintä tukea olen saanut muilta äimäläisiltä.

Äidiksi -97